Pyhäinpäivä Hietaniemen hautausmaalla taas ensi vuonna

Hietaniemen hautausmaan Muualle haudattujen portaat.
 

Ohjelma

Aika: taas ensi vuonna. Kiitos osallistujille!

Paikka: Vanha Kappeli, Mechelininkatu 2 e, Helsinki.

Reitti:  Hietaniemen Vanha hautausmaa. Kierros päättyy Muualle haudattujen portaille. Lähellä on uloskäynti Mechelininkadulle.

Kuulemme mitä kirjoittajat ja ajattelijat ovat ajatelleet kuolemasta ja tuonpuoleisesta. Kekrinä Vainajalan ovi on auki, menemme Manalaan – maan alle, Pohjolaan – pohjalle, Tuonpuoleiseen – pyhään. Tapaamme retkellä Ruumissielun, Vapaasielun ja Haltijasielun.  Keskustelemme satoja vuosia vanhoista kuoleman kulttuureista.

Hinta: EUR 15,00  sis. alv 24%  Lapset: ilmaiseksi (alle 12 v.)

Varaukset: Ullis Travel Studion verkkokauppa

Keskustelemme suomalaisten suhteesta kuolemaan eri aikakausilla ja kohtaamme Hietaniemessä kansatieteilijöitä, runoilijoita, pappeja, tiedemiehiä ja tavallisia ihmisiä. Kuoleman kulttuurit määrittelevät myös elämää, puhumme tästä ja mietimme oman kulttuurimme perinteitä. Jokainen osallistuja saa mukaan jotain uutta ajateltavaa.

Halloweenina isä lukee haamuperheelleen ääneen jännittävää kirjaa. Kuva: Maija Hurme

Kaameaa keittoa tarjolla Lapinlahden puistossa!

Metsätuokion eräkokit tarjoavat Lapinlahden puistossa 6.11. Kuoleman keittoa (meksikolaista kurpitsakeittoa) Michaelin Primo-leipää Lapinlahden Venetsia Ambiencesta ja chilillä maustettua Kalman-kaakaota. Hinta: EUR 13,00

"Kuu paistaa heleästi, kuollut kulkee keveästi, eikös piikanen pelkää?" kysytään vanhassa itä-suomalaisessa kekrilaulussa.

Tässä muutamia sitaatteja retken varrelta:

Jakoaika, kekri, köyri, Simosta Marttiin, 11 tai 12 vuorokautta. Kuoppa tai Vainajalan ovi on auki.300-luvulla Neitsyt Marian ja kaikkien marttyyrien päivä. Paavi Gregorius IV Pyhäinmiesten päiväksi v.835. Festum omnium sanctorum. (Rooman valtakunnassa Saturnaalia -karnevaali)

M.A.Castrén: "Mitä minua hyödyttää kuoltuani, jos nimeni silloin esiintyisi saksalaisissa kirjaluetteloissa?"

Julius Krohn: ”Veden, johon katsotaan, pitää olla kerättynä kasteesta semmoisena yönä, jolloin ei ole yhtään pilveä taivaalla, ja säilytettynä haavanpahkaisessa kupissa. Siihen pannaan ruumiin vaatteesta otettu vaskinen nappi, lohen suolesta löydetty kivi ja hauvin sydän. Jos silloin vesi menee sameaksi, niin on tauti Jumalan lähettämä eikä ole parannettavissa. Mutta jos tauti on ”poikenluoma”, niin veden päälle tulee kirkas kupla ja siinä vedessä näkyy sitä väkeä, joka sairasta vaivaa, näkyy myös, onko tauti sairaan omaa syytä vai onko toinen henkilö pilannut. Viinaan katsottaessa taas otetaan ruumiin hammas ja kolmen valtakunnan kolme hopearahaa, nepidetään hyvin vanhaksi eläneen ruumiin suussa kolme yötä sen jälkeen pannaan viinapikariin, johon vielä vuollaan sairaan vasemman käden nimettömästä sormesta kynttä. Sitten pudistetaan pikaria kolmeen kertaan, niin sen pinnalle nousee sennäköinen soro, kuin on sen taudin haltija. Jos ei nouse, niin pudistetaan vielä kerran ja loitsitaan: ”Nouse maammo maan emästä/ Taatto turpehen sisästä, Sano sen vaivaisen vajoa, sano sen salakipeä,” niin kyllä tepsii. Eikä sille palon muuta, kuin tietäjä ryyppää viinan suuhunsa ja oikein karaistulla mielellä säikäyttää sairasta, kyllä tauti häpeää ja heittää sairaan rauhaan.” Julius Krohn: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. 1894. SKS.

Mika Waltari: ”Otin saviruukun jumalattaren edestä, poimin kiven toisensa jälkeen kouraani ja muistin. Tietomme mukaan jakaantuu ihmisen elämä jaksoihin, jotka ovat määräpituiset. Kunkin jakson päätyttyä ihminen uudistuu ja hänen ajatuksensa muuttuvat. Sanotaan että tällaisen jakson pituus on viisikymmentä viisi kuukautta. Toiset sanovat, että kukin jakso kestää viisi vuotta ja seitsemän kuukautta. Mutta tämä on sellaisten uskoa, jotka pyrkivät kaikessa varmuuteen, vaikka maailmassa ei ole mitään varmuutta. Ihmiset ovat erilaisia ja ihmisten elämän eri jaksot ovat eripituiset. Samoin kun on samantekevää pannanko saviruukku kivineen vainajan pääpuoleen, jalkoihin tai lattialle uhrilahjojen joukkoon, samoin on turha laskea ihmisen luonnollista ikää, hänen vuosiaan ja kuukausiaan, ruukuissa olevien kivien lukumäärästä. Jokin jakso voi olla kolme vuotta ja kaksi kuukautta, toinen jakso taas jopa kymmenen vuotta.

Mutta valtaosa ihmisistä ei koskaan itse kumarru poimimaan kiveä maasta ja tallettamaan sitä merkkinä elämänsä jonkin ajanjakson päättymisestä ja uuden alkamisesta. Siksi on anteeksiannettavaa, jos omaiset keräävät ruukkuun kasan pyöreitä kiviä laskien niiden lukumäärän vainajan vuosien ja kuukausien mukaan.

Silloin kivet kertovat hänen ikänsä, mutta eivät kerro mitään muuta hänestä. Hän on elänyt ihmisen tavallisen elämän ja tyytynyt siihen.” Turms kuolematon. Hänen mainen elämänsä noin 520 – 450 e Kr. kymmenenä kirjana. WS 1955.

Rostislav Holthoer: ”Olisin halunnut syntyä muinaisessa Egyptissä ja toimia haudanryöstäjänä.”

Tito Colliander: Sitten hän tuli sisään pussi ojossa. Samassa jokin laukesi minussa ja näin elämäni kuin valtavan pallon, onnesta tehdyn. Ilon purkaus, ei muuta. Sanoin kuvaamaton ilo hyväili kaikkia seiniä ja kaikkia esineitä tässä huoneessa, jota toisinaan olin katsellut kilpailijan vastahakoisin silmin. Ilo ylti kaikkialle ja täytti kaiken: jokaisen tomuhiukkasen ja kaikki taivaat, ihmisten salaiset joukot, pimeyden minkä tahansa, ahtauden minkä tahansa. Tällä hetkellä ei ollut olemassa mitään erottavaa, vain ilon hyöky. Hämmästyin tämän tajutessani – tai sekuntia myöhemmin. Ilo sisälsi vapautuksen kaikista vankeuden lajeista ja niiden muunnoksista. Niin tuskan kuin onnen tavoittelunkin vankeudesta. Pätemisen halusta. Tarpeesta luoda ja olla luomatta.  Pallo – miksi juuri pallo? Kauttaaltaan avoin, joka suuntaan.” Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat, W+S, 1964. Suomentanut Kyllikki Härkäpää.

Veijo Meri: ”Esihistorialliset kiviaseet ja roomalaiset rahat ja Turun kaupungista löytynyt roomalainen viinikauha, ja vanhat herraskartanot ja kolme historiallista linnaa, kuusikymmentä keskiaikaista kivikirkkoa ja niiden puiset pyhät esineet ja Hattulan ja Lohjan seinämaalaukset, talonpoikaismestarien rakentamat luterilaiset puukirkot, Klemetin kolme hyvää kansansävelmää, venäläiset ikonit, vanhat ja uudet ryijyt ja taideteollisuuden tuotteet, Alvar Aallon ulkomaiset ja kotimaiset rakennukset, Sibeliuksen seitsemän sinfoniaa ja kahdeksas sinfonia, sata vuotta suomalaista kirjallisuutta ja kansanrunot, siinä kansalliset aarteet, jotka ovat historian suojeluksessa ja kertovat, että täällä oli kansa, joka on tehnyt velkaa ja maksanut velkansa takaisin viimeistä penniä myöten, kuten Mannerheim, viimeinen suuren tyylin eurooppalainen sanoi päiväkäskyssään toisen vapaussodan päätyttyä… Tulevaisuudestamme on meillä takeena vain menneisyytemme. Se ei lupaa kovin suuria tapahtumia, mutta minkä se lupaa, sen se on osoittanut näissä olosuhteissa mahdolliseksi.”  Veijo Meri: Itsenäisyys

”Suurimmat tapahtumat ovat luonnon tapahtumia. Hurjin Suomessa sattunut tutkittu tapaus oli 250 – 400 metrin läpimittaisen meteorin maahansyöksy noin 77 miljoonaa vuotta sitten. Se teki 14 kertaa 17 kilometriä suuren kraaterin, johon romahtivat ensin reunat ja jonka sitten täytti vesi. Syntyi Lappajärvi. Toinen meteori on pudonnut paikkaan, jonka nimi on nyt Kokemäki. Näin syntyi Sääksjärvi. Kolmas kraateri on Vaasan lähellä Sulvassa. Maapallolla on kaikkiaan 130 tuommoista kraateria. Noin suuren jäljen Lappajärven suhteellisen pieni meteoriitti aiheutti 70.000 kilometrin tuntinopeutensa takia. Maaperän kivilajit kokivat shokin ja muuttuvat muiksi lajeiksi. Törmäyksen hetkellä meteori ja törmäyskohdassa oleva aine puristuivat niin tiukkaan, että pienenivät neljäsosaan alkukoostaan. Lämpötila nousi 30.000 asteeseen. Kaikki maapallolla nyt olevat atomipommit ja -kärjet pitäisi räjäyttää samassa paikassa yhtä aikaa, jotta syttyisi samanlaista jälkeä, samaan ne eivät riittäisikään. Räjähdysvoiman pitäisi olla kaksinkertainen. Meteori meni kilometrin syvyyteen kallion sisään ja teki vielä syvemmän kuopan, sulatti kallion ja itsensä velliksi. Se todella räjähti. Valtamerien alla maankuori on vain 8 km paksu, mannerten alla 70 km. Kuoren alla on tulinen pätsi. Meren alla kuori on tiivistä ja raskasta mustaa basalttia, mannerten alla harmaata graniittia. Me suomalaiset elämme tuon graniitin päällä. ” Veijo Meri: Maassa taivaan saranat. Suomalaisten historia vuoteen 1814. O. 1993

Helene Schjerfbäck: Kuoleva isä havahtuu ja sanoo: ”Haluaisin sinun muistavan jotain.” … ”Ajatteleeko hän sittenkin minua, pikku sääskeään, syntymäviisastaan? Ajatteleeko hän, että joskus jäisin erämaahan ilman vettä.” Lumihiutaleet paiskautuvat tuulessa vinosti, kiihtyvät, rauhoittuvat taas. Yöpöydällä on lääkepulloja ja virsikirja. ”Ota, lue sieltä virsi 39.” Minä otan kirjan ja luen: hän sulkee käteni kapeaan käteensä. ”Hjälp Herre, du av nåde blid – auta Herra, armosta rikas… Att jag av hjärtat, all min tid, Mig håller vid det ena, Att tro på Herren Jesus Christ…min hjälp är du allena.” Minä luen. ” Opettele tämä säe” isä sanoo. ”Kyllä isä”. ”Olit missä tahansa, se on sydämessäsi,” hän sanoo. ”Kyllä isä”. Pelastusrengas, se on nyt minulla. Dzinni, taikasana. Jumalan pojan kala. Hän sulkee silmänsä. ”Muista pestä kädet.” hän sanoo yskien, varjoisia silmiään avaamatta. ” Rakel Liehu: Helene. WS 2012

Akseli Gallen-Kallela kertoo Lemminkäisen äiti -maalauksesta: ”Äitini sain pyynnöstäni luokseni malliksi, sillä häntä olin aina tähän ajatellut. Kova on usein taiteilijan menettelytapa. Tahallani koetin äitiäni siinä maalatessani, saada hänen ilmeensä muuttumaan tuskalliseksi viemällä keskustelun niin synkkiin asioihin, että hän, lujahermoinen kuin olikin, lopulta purskahti kyyneliin. Tämä riitti minulle vain yhdeksi kerraksi. Nyt hän on kuollut; suokoon hän minulle sen anteeksi.” Akseli Gallen-Kallela: Kallela-kirja.Iltapuhdejutelmia. WS 1924.

Minna Canth:  ”Lapsena oli minulla omituinen kuvitus- ja tunne-elämä. Olin hyvin uskonnollinen, näin näkyjä ja unia, joissa sain nuhteita kun olin tehnyt jotain, joka ei ollut oikein, lohdutusta murheellisena ollessani, ohjausta ja neuvoja, kun tärkeissä tiloissa en tiennyt, mitä tehdä, luulin olevani välittömässä yhteydessä Jumalan kanssa ja kun muistan uskonnonopettajan sanoneen, että Jumala usein kutsui luoksensa ne lapset, joita enimmin rakasti, toivoin, että tämä minullekin tapahtuisi. Ikävöin kuolemaa niin kovasti, että toisinaan ajattelin itsemurhaa, mutta en kuitenkaan uskaltanut aikeitani toteuttaa, sillä pelkäsin syntiä ja kuolemaa. Kun vuodet vierivät ja minä jäin henkiin, epäilin hetkisen Jumalan rakkautta, koska hän oli voinut asettaa minut elämän monille viettelyksille alttiiksi. Mutta ajatellessani, että siinä piili syvempi tarkoitus, tulin lohdutetuksi ja olin vakuutettu siitä, että minullakin oli joku tehtävä maailmassa.

Koulukurssin päätyttyä, ei kuitenkaan minulle selvinnyt mikä tämä tehtävä oli. Ja sillä välin rupesi elämä enemmän minua viehättämään. Vaikka usein vaivuin syvään synkkämielisyyteen, antauduin taas toisin ajoin koko sielustani tanssiin ja huvituksiin. Rakkauden tunne alkoi herätä, mutta oli enimmäkseen katoavaista laatua.” ------

---- ”Kun olin päässyt noin keskelle kappaletta, kuoli mieheni aivotulehdukseen. Oltuani kolmetoista vuotta naimisissa, jäin leskeksi seitsemän lapsen kanssa, joista nuorin syntyi melkein seitsemän kuukautta mieheni kuoleman jälestä. Isäni oli kuollut muutamia vuosia ennen, äitini eli vielä, vaikka vähissä varoissa. Ei minulla ollut ketään, johon turvautua ja sitäpaitsi olin sairas. Tulevaisuus näytti minusta synkältä, en tiennyt, kuinka elättäisin suuren perheeni. Isäni oli tehnyt vararikon, mutta minä päätin muuttaa Kuopioon alottaakseni samallaista kauppaa kuin se, jota hän harjoitti. Lopetin ”Murtovarkauden”, lähetin sen suomalaiseen teaatteriin ja luulin nyt, että olisin ainaiseksi pakoitettu luopumaan kirjallisista töistä.

Lapseni syntymän jälkeen heikkonivat voimani kovasti. Elontaistelu kävi minulle liian raskaaksi ja olin vähällä murtua. Mielenvikaisuus läheni uhkaavasti. Jouduin kauhean mielentuskan valtaan ja minun täytyi pyytää palvelijatarta ja vanhimpia lapsiani valvomaan vuoteeni luona, sillä käsittämätön voima tahtoi väkisin pakoittaa minua tappamaan nuorin lapseni. Vanha olentoni taisteli kuitenkin kaikin voimin vastaan ja voitti vähitellen. Tauti jätti kuitenkin jälkeensä tuskallisen hermoheikkouden, joka kesti kokonaisen vuoden.

Sillä aikaa oli suomalaisen kirjallisuuden seura antanut palkinnon ”Murtovarkaudesta”. Kappaletta näyteltiin ensi kerran keväällä v. 1882 ja sitte seitsemänä iltana perättäin aina hyvällä menestyksellä. Kappaletta on sen jälestä näytelty joka ainoana näytäntökautena. Ja minua kehoitettiin jatkamaan. Olin tällä välin saanut myymäläni kuntoon ja näin, että siltä riitti minulle kylliksi aikaa muuhun työhön. Kirjoitin sen jälestä näytelmän ”Roinilan talossa”, idyllisen kesäkappaleen, jossa rakkauden ja selkkausten jälkeen tullaan häihin. Kappaletta näyteltiin v. 1883 ja sai se osakseen hyvin ystävällisen kohtelun sekä yleisön että arvostelijain puolelta. Ei yhdessäkään näistä kappaleista ollut minkäänlaista tendenssiä. Siinä suhteessa ei ollut tarkkasilmäisimmälläkään mitään muistuttamista. Olipa kuitenkin: muutamat hyväntahtoiset rouvat kauhistuivat sen äidin kevytmielisyyttä, joka, vaikka oli leski ja seitsemän lapsen äiti, keskellä vaikeita elantosuhteitaan saattoi istuutua teaatterikappaleita kirjoittamaan. Ja samaten olivat jotkut valppaimmista papeista jo ”Murtovarkaudesta” vainunneet vaarallisia siveettömiä ja kristillis-vihamielisiä taipumuksia, josta valittivatkin muutamissa maaseutulehdissä.” Minna Canth: Oma elämäkerta. Ensimmäisen kerran ilmestynyt Päivälehdessä 30.6.1891

Z.Topelius: On ainoastaan ajan kysymys, milloin onnistutaan muuttamaan vesi polttoaineeksi, milloin esteettömästi purjehtimaan ilmameressä ja valtamerten pinnan alla, milloin kuuta valokuvataan kilometrin etäisyydeltä ja milloin keksitään se ainoa alkuaine, josta kaikki omina aineina tunnettavat 60-70 ainetta ovat vain muunnoksia.  Topelius ”vanhempina vuosinaan”.

"Kansamme näkyy olevan luotu kärsimään hätää, sillä runsaus sekoittaa sen arvostelukyvyn ja lamauttaa sen voimat", Topelius kirjoitti vuonna 1874.

Aleksis Kivi: "Oma poikaseni, armahani, Sydämmeni kultakäpynen,

Täytyypä mun lähettää sua käymään,Mieron kurjaa tietä astumaan....

"Ole oma, uljas poikaseni, Koska mieron kenkii polkeilet,

Toivo päivii parempia vielä, Onnen päivii majassamme tääl.

Meil on kohta kesä lämmin,kaunis: Viita soi ja linnut laulelee,

Koska mansikkoja poimeilemme Ahol paistehessa auringon.

Ole oma, kiltti poikaseni, Madollekaan pahaa elä tee,

Astu siivost kylissä ja teillä, Muista aina taivaan Jumalaa.

Niinpä vaimo huohottaen lausuu, Poikaans kyyneleillä valellen;

Lähtee poika tielle talviselle, Emäntien armoo anomaan."

------

Tässä välissä äiti kuulee sudet ja pakkastuulen ja kuolee rukoukseen.

Ja sitten:

"Kinoksella pieni poika istuu, Lumi kiireellänsä kimmeltää,

Kainalossa onpi paimenlaukku, Laukus kaarnaleivän palanen.

Tammipakkanenpa seisautti, Vienon sydämesä sykkinän,

Mut nyt ollos huoletonna aina, Kylmän, nälän tuskist poikanen.

Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää, Myrsky raueten jo hengittää,

Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos, Sinisyydes loistaa kelmee kuu.

Kaksi tähtee, armahammat muita, säteilee tuol taivaan kannen all.
Miks niin ihmeellisen ihanasti murheen laaksoon katsahtavat he?

Runotarpa kertoa nyt tietää: ”Siellä kirkkaudes kunnian onpi äiti poikans pienen kanssa; alas katsovat he hymyten.” Mikä autuus tyynees katsannossa, sointo, rauha ijankaikkinen! Heidän menneet päiväns kankahalla unelmana johtuu mielehens. Otteita runosta Aleksis Kiven runosta Äiti ja lapsi

Evankeliumi Markuksen mukaan. 16. luku: ”Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: "Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?" Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: "Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: 'Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.'"

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.”

Ilmestyskirja: ”Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin, kukin tekojensa mukaan. Ja kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on Toinen kuolema, tulinen järvi.”

Ortodoksinen Pääsiäisliturgia: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Jukka Viikilä: ”Levähdyspaikka, sen muistan, krouvin ovi, sairaan ovi, jonka takana kuulostellaan, kirkon ovi, joka suljetaan yöksi, vanhan kirkon aita ja sen portti, helmiportti ja portti ilmassa, josta linnut tulevat ja menevät… Jumala, anna armoa, anna armoa siksi, että pyydän itselleni hyvää, olen hirveä ihminen ja täynnä valheen kauheaa ainetta. Ota Nikolainkirkko kädenojennuksena sinun taivastasi kohti ja anna sen seurakunnalle rauha. Mutta kun kellotorni on valmis, sinne tulevat naakat huutelemaan totuuksiaan ja kohta se on kirkko, jossa vain kellon aikaan voi uskoa. ” Akvarelleja Engelin kaupungista. 2016. Gummerus

Zohar:”Sielun irtautuminen ruumiista kestää 30 päivää, se irtaantuu ruumiista joka yö etsiäkseen asuinpaikkaansa tuonpuoleisessa. Lisäksi jokainen sielu joutuu katsomaan kuoleman enkeliä silmiin. Sielun irrottua ruumiista alkaa sielun hengellisen puhdistamisen prosessi. Hyveelliset sielut voivat välttää tämän, mutta pahojen ja alhaisten tekojen tekijöistä sanotaan, että näitä heitellään kuin kiviä lingolla. Koettelemusten jälkeen sielulle annetaan uusi hengellinen ruumis tuonpuoleista elämää varten.” Juutalaisten Kabbala, Zohar on Tooran tulkintojen kirja.

Markku Siivola: ”Lopuksi minun pitää silti vielä todeta, että olennaisimman syvimpään ymmärtämiseen ei ole mitään tietä, ei unien, ei minkään muunkaan tien ja apuneuvon kautta. Ei tarvita muuta kuin todellisuutta – ja mitä se puolestaan on, on selitysten tuolla puolen. Me kaikki kuitenkin tiedämme, mistä siinä on kyse, vaikka emme aina tahdokaan tietää. Unien tietä pääsemme kyllä pitkälle, niin syvälle ne sieluamme valaisevat. Mutta sitten tie loppuu. Loppumatka on tietöntä tietä, jota on mahdollista kulkea vain täysin yksin, ohjeiden, opastusten, terapioiden, käsitejärjestelmien ja muotouskontojen, unien ulottumattomissa, vain oman totuutemme varassa, kompastellen, hapuillen kohti ominta, aidointa itseämme.” M. Siivola, Unien opissa.

P. Mustapää (Martti Haavio) Muisto (Elsa Enäjärven muistolle)

Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, ja kadotettu tuskin poissa on.

Hyväili päivä ohimoitasi ja yhä hyväilee.

Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut, ja sumun kosteus on niemen yllä

ja vesilintu eilinen, on vaiti taikka kauas lentänyt.

Suomi kuului Ruotsiin 650 vuotta ja Ruotsi poisti vähitellen pakanuuteen ja taikauskoon liittyviä tapoja ja uskomuksia. Yksi Suomen hallitsijoista Ruotsin vallan aikana oli kuningatar Kristiina (1626 -1689), jonka hautaa kuvaa tässä Ruotsin Akatemian puheenjohtaja ja historioitsija:

Peter Englund: ”Joulukuussa 1965 hauta avattiin. Kun sarkofagin painava marmorikansi oli nostettu pois, nähtävissä oli hyvin yksinkertainen arkku, murentunut, repaleinen, valkoisen homeen ja varisseen muurilaastin peittämä. Komea hautajaisvaate oli ajat sitten maatunut hauraaksi, punaruskeaksi aineeksi, jossa kimmelsi brokadin ja pitsin palasia. Osittain hajonneista käsineistä pilkisti esiin yksittäisiä valkoisia sormiluita. Joitakin ohuita, tummanruskeita hiuskiehkuroita pisti esiin otsalta. Valtikka, joka lepäsi tyhjien käsineiden otteessa, oli kuitenkin ruostumaton, samoin kullattu kruunu. Parhaiten oli säilynyt hopeanaamio. Merkillistä siinä on, että ilme vaihtelee sen mukaan, mistä katsoo. Yhtäältä se näyttää levolliselta, toisaalta katkeralta. Vinosti takaapäin katsoessa se näyttää hymyilevän.”

Charles Darwin: ”Valo lankeaa ihmisen ja hänen historiansa synnyn ylle.” Darwin: Lajien synty. 1859, (suom R.A.Koskimies, 1913) (viim. suom. Pertti Ranta 2009)

Anto Leikola: ”Darwin oli hylännyt yleisesti vallitsevan käsityksen luonnon suuresta tarkoituksenmukaisuudesta ja tarkoitusperäisyydestä. Tätä on meidän päiviimme käytetty filosofisena argumenttina Darwinia ja hänen seuraajiaan vastaan. Olkoonkin että luomakunnassa saattaa esiintyä muutosta ja kehitystä, olkoonkin, että lajit ovat saattaneet polveutua toisistaan, alkeellisimmista lajeista, monesta tuntuu yhä sietämättömältä ajatus, että tuolla kehityksellä ei olisi mitään tarkoitusta, että luomakunta ei pyrkisi täydellistymään ja että ihminen saattaisi yhtä hyvin puuttuakin maapallon eliömuotojen joukosta.” Anto Leikola: Naurun biologiaa ja muita esseitä. 1982

G. Dahlberg: ”Niitä on sellaisia, jotka sanovat ihmisten saaneen alkunsa marakatista. Nämä hännälliset ja karvaiset itikat ovat synnyttäneet hännättömiä ja sileänahkaisia olennoita. Niistä taas on syntynyt puheen lahjalla varustettuja olentoja, ym. kunnes tuli ihminen valmiiksi. Se oli vielä alhainen, niin kuin nykyään papuas kansa ja hottentotit ja neekerit. Niistä taas on tullut valkoisia ihmisiä ja viimein nykyisiä taitavia englantilaisia ym. Tämä on nyt niin törkeää hullutusta, että siitä epäilee, jos sellaisen opin saarnaajat itsekään uskovat, mitä he puhuvat… muutamat ovat ruvenneet tähän vihasta Raamattua vastaan.”  1890-luvulla.

J.V. Snellman: ”Hallat ja huonot suhdanteet ovat rangaistus vanhoista synneistä, muun muassa ajattelemattomasta lainanotosta pelkästään hyvien päivien säilyttämiseksi".

Juhani Aho halusi mukaansa arkkuun hienoimman yhdenkäden bambuvapansa Hardy Palakona extra lightin, hän esittää toiveensa ”Lohivapa” – lastussa. Arkkuun tyynyn alle laitettiin käsityöläismestarin tekemä puurasia, johon tulivat Ahon parhaat lohiperhot. Tärkeimmät lohikelat laitettiin myös arkkuun mukaan, jotta hän ”Asunnoille autuitten” päästyään pääsee heti kalaan.

Tove Jansson: ”Ovi aukeni raolleen, kapea harmaa hulmahti sisään ja kiertyi matolle keräksi. Tuon harmaan kerän keskeltä räpytteli kaksi kalpeaa silmää. Minä näin kaiken aivan selvästi piilopaikastani vuoteen alta – Se on kummitus, sanoin itsekseni. Oli kummallista, ettei tuntunut läheskään yhtä kaamealta katsoa sitä, kuin kuulla sen nousevan portaita. Koko huone oli muuttunut kylmäksi, joka nurkasta veti ja äkkiä kummitus aivasti. En tiedä miltä teistä olisi tuntunut, mutta minun kunnioitukseni sitä kohtaan laski heti paikalla. Minä siis ryömin esiin vuoteeni alta (se oli jo sitä paitsi huomannut minut) ja sanoin: - ”Terveydeksi!” – ”Terveydeksi itsellesi”, kummitus vastasi kiukkuisesti. ”Solatien aaveet valittavat tänä synkkänä kohtalon yönä!” –”Voinko auttaa?” minä kysyin kohteliaasti. – ”Tällaisena kohtalon yönä unohdetut luut kalisevat meren rannalla”, kummitus jatkoi itsepäisesti. – ”Kenen luut”? minä kysyin (jatkuvasti hyvin kohteliaasti) – ”Unohdetut luut”, sanoi kummitus. ”Kauhu irvistää keltaisen kalpeana kadotetun saaren yllä! Ole varuillasi, kuolevainen!” – ja kummitus kiertyi auki kerältä ja lensi kohti raollaan olevaa ovea vilkaisten minuun karmeasti…”

Paavo Haavikko: "Saakelin makaaberia puhua kuolemasta hautajaisissa".

Elias Lönnrot: ”Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karwoille käywällä, läpi ruumiin ja jäsenten wihlasewalla äänellä, että wielä wuodenki päästä sitä muistellessani olen kun säykähyksissä.” Lönnrot ei halunnut kuunnella itkuvirsiä perinteenkeruuretkillään.

Eino Leino: ”En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; 
pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri: edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie.”
”On elon aika lyhyt kullakin, siis palakaamme lieskoin leimuvin, tulessa kohotkaamme korkealle! Maa maahan jää, mut henki taivahalle.”

”Nousi ääni nurmen alta, sana Tuonelta samosi: ”Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät. Autio elämän aamu, Manan ilta autiompi. Pirtit on pienet Tuonelassa, maan alla kaitaisat kamarit. Kuu ei loista, päiv´ei paista, yksin istut, yksin astut, toukka seuloo seinähirttä, itse seulot itseäsi, ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa.” Eino Leino: Tumma, syntymässä säikähtänyt

 

Kiinnostuitko? Ota yhteyttä!